Tähän aikaan liittyy suhteellisen vallitsevasti ajatusmalli jossa ihmistä arvotetaan kokonsa perusteella. Kauneusihanteena pidetään, jos ei nyt aivan Barbie- tai Ken-vartalon omaavaa, hoikkaa ja sopusuhtaista henkilöä. Näin siitäkin huolimatta että kauneus, terveys, hyvä olo ja onnellisuus eivät ole riippuvaisia ihmisen koosta tai ulkonäöstä. Tämä ajatusmalli tuntuu olevan tässä päivässä niin vahvasti että usein tästä hyväksytystä normista poikkeavaa henkilöä syrjitään, ja häntä on yleisesti lupa arvostella. Laiskana ja saamattomana henkilönäkö?

 

Itse olen elänyt suurimman osan aikuisiästä ylipainoisena ihmisenä. Eli siitä saakka kun 23-vuotiaana opiskelujen päätyttyä ja työhön mentyäni lopetin aktiivisen liikunnan harrastamisen.  25 vuotta ovat kerryttäneen kiloja aina sairaalloiseen lihavuuteen saakka. Kertyneiden kilojen vuoksi olen käynyt läpi monenlaisia tunteita, osan hyvinkin vahvasti tiedostaen, osan olen ehkä vasta nyt huomioinut. Jos laitan asioita vaakakuppiin, en osaa sanoa onko ylipaino vienyt minulta mahdollisuuksia, vähentänyt uskottavuuttani tai tehnyt minut vähemmän onnelliseksi. Ihminen kun kuitenkin elää tätä elämää niillä korteilla jotka on itselleen hankkinut. Ellei minulla olisi ollut tätä ylipainoa, varmaankin jokin muu asia olisi herättänyt samanlaisia ajatuksia ja pohdintaa.

Myönnän kuitenkin että eri elämänvaiheissa olen tuntenut häpeää omasta ulkonäöstä ja epäillyt omaa viehättävyyttä ylipainon vuoksi.  Olen tuntenut ihmisten katseet selässäni ja miettinyt mitä he minusta ajattelevat, ylipainoisesta ihmisestä. Ovatko he tehneet ulkoisesta olemuksestani johtopäätöksen että olen heikko ja että suhtaudun itseeni välipitämättömästi? Ja että en ymmärrä omaa vastuutani yhteiskunnan jäsenenä vaan aiheutan yhteiskunnalle kuluja kasvavina ja kasautuvina terveydenhuoltokustannuksina ja ennenaikaisena eläköitymisenä.  Tuon painoisella ihmisellähän täytyy olla korkea verenpaine, diabetes ym. Ensimmäinen sydäninfarkti heti viidenkympin jälkeen.

 

Miettivätkö he sitä mikä on saanut minut tähän tilaan... minullahan ei ole mitään perusteltua syytä lihoa, olla ylipainoinen. En ole synnyttänyt lapsia, minulla ei ole mitään sairautta tai lääkitystä joka voisi olla osasyynä painon nousemiseen. Olen elänyt suhteellisen itsekästä elämää, minulla on ollut aina aikaa itselle ja omille harrastuksille. Minulla ei ole ollut vastuuta lapsista, perheestä. En ole joutunut ”uhrautumaan” iäkkäiden vanhempien huolenpidon ja tuen tarpeen vuoksi eikä elämässäni ole ollut ylipääsemättömän suuria kriisejä, pienempiä kyllä ihan omaksi tarpeeksi. Olen kokenut tulleeni hyväksytyksi ja rakastetuksi ja olen saanut ja kyennyt rakastamaan ja olemaan onnellinen - parasta aikaakin.  Jotenkin kuvittelen että nämä voisivat olla niitä syitä jotka hyväksyttäisiin painon nousemisen syiksi helpoimmin. Mutta entä minä, onko minulla syytä jolla voisin hyväksyntää hakea.

Vai pitääkö minun vain hävetä ja kokea syyllisyyttä siitä että olen saanut itseni tähän tilaan. Olen ollut heikko ihminen.

 

Kukaan ei kuitenkaan ole toistaan huonompi. Nykypäivän elämäntahti tuntuu vaan olevan sellainen ettei heikkoutta sallita. Näin siitäkin huolimatta että, jokaisella meillä on asioita jotka toivoisimme olevan eritavalla, myös ulkonäköön liittyviä. Meillä ylipainoisilla painonpudottajilla se on paino, jollakin normaalipainoisella se on kenties pienempi nenä tai suuremman rinnat. Nekin ovat tänä päivänä asioita joille voi tehdä jotakin. Syyllisyys muodostuu myös sitä kautta että ympäristö tuntuu pitävän ylipainoa rikoksena jolla laiskat ja saamattomat ihmiset aiheuttavat kuluja yhteiskunnalle. Usein myös terveydenhuollon henkilöstön suhtautuu moralistisesti ylipainoiseen henkilöön. Tätä kautta ylipainoiselle ihmiselle muodostuu syyllisyyden kehä siitä että minä en kykene toteuttamaan sitä, mitä minulta odotetaan. Terveyteen liittyvien ongelmieni syynä pidetään ylipainoa jonka terveydenhuollon henkilöstö antaa tiedoksi sivulauseessa...,kun sinulla on tuota painoakin reilummin. Ylipainoa ei voi peittää samalla tavoin kuten esimerkiksi tupakoinnin ja alkoholin suurkulutuksen. Siltä osin olet vapaata riistaa terveysterrorismille.... Ei välttämättä parhaat lähtökohdat muutoksen hakemiselle.

 

Mikä sitten voi vaarantaa muutoksen. Jos voidaan yleistää että ympäristö pitää minua laiskana ja saamattomana, kenties tyhmänäkin ihmisenä, on kenties kaikkein huolestuttavinta se, että osin ajattelen itsekin niin. On vaikea tunnustaa muille millaiseen projektiin on lähtenyt jos itse ja myös muut suhtautuu sinuun laiskana ja saamattomana ihmisenä.  Silloin kenties jää saamatta se tuki ja kannustus joka auttaisi hankalien tilanteiden läpi.  Entä itse; pelkäänkö niin kovasti epäonnistumista ja ihmisten puheita vieläkin suuremmalla suulla. Sen jälkeen olen siis laiska ja saamaton ihminen potenssiin kaksi. Kovin harkiten olen muille kertonut tästä projektista, toki kertonut sen jälkeen kun joku on asiaa kysynyt. Toisaalta se on myös minulle tyypillinen tapa toimia.  En halua kerätä liiaksi muutenkaan huomiota.

 

Vastuu asiasta on minulla itselläni. Omilla valinnoilla teen ne ratkaisut joilla kenties paino putoaa ja tämän projektin tulokset muuttuvat pysyviksi ja onnistuneeksi luovimiseksi nautintojen ja tavallisen arjen ja arkiruokailun välillä.

 

Sitä tavoittelen. Jos asia jää puolitiehen, eivätkä kaikki tavoitteet toteudukaan, toivon että osaan suhtautua itseeni riittävän lempeästi.  Ja yrittää sitten uudelleen...